Mannun eukko ja luonnottaret –
Näkökulmia suomalaisiin jumalattariin
Olen vältellyt tämän artikkelin kirjoittamista jo kolme vuotta siitä syystä, että suomalaisen perinteen jumalattarista on suhteellisen vaikeaa löytää tietoa. Agricolan jumalluettelo jättää listanlaatijan enimmäkseen pulaan, mutta apua on löytynyt esimerkiksi Suomen kansan muinaisista loitsurunoista (Lönnrot) yksinkertaisesti listaamalla ja vertaamalla. Lista ei ole vieläkään valmis eikä kokonainen, mutta käsittelen tässä artikkelissa joitakin pääpiirteitä, mitä sen avulla on noussut esille.
Kave eukko, luonnon tyttö, jok’ olet vanhin vaimoista
Perinteisen tulkinnan mukaan Ukon vastinpariksi asetetaan yleensä Rauni. Oppikirjoista löytyvät viittaukset Rauniin ovat pohjautuneet Agricolan Psalttarin esipuheen riveihin ”Quin Rauni Ukon Naini härsky jalosti Ukoi pohjasti pärsky. Se sis annoi Ilman ja WdhenTulon käkri se liseis Carjan casvon.” Teksti on kuitenkin niin vaikeatulkintainen, että siitä on vaikeaa päätellä juuri mitään. Lisäksi Raunista itsestään ei löydy mainintoja mistään kansanrunoista tai muista tekstilähteistä, edes loitsuista. Ukolla on kuitenkin kansanperinteessä ollut puoliso, joten mikä hänen nimensä on?
Runoissa ja loitsuissa vedotaan yleensä ”Akkaan mantereen alaiseen”, joka olisi sinänsä Ukolle luonteva vastinpari. Tässä yleistetään Ukko kaiken ylisen jumalaksi ja Akka puolestaan alisen jumalattareksi, Maan emoksi, joka nimi myös löytyy runoudesta usein. Tässä ylinen ja alinen eivät niinkään viittaa pelkästään shamanistisiin maailmanulottuvuuksiin, vaan yksinkertaisimmillaan ihmisen ylä- ja alapuolella oleviin asioihin kuten taivaaseen ja ilmaan sekä maahan ja kasvuun.
On vaikeaa päätellä jäljelle jääneistä teksteistä, kumpi on ollut olemassa ensin, Ukko vai Akka, vaiko molemmat, erillisinä entiteetteinä. Akka (nimitetään häntä nyt näin) vertautuu kuitenkin usein ensimmäiseen naiseuteen, joka on synnyttänyt koko maailman tai ainakin kaiken täällä olevan elämän. Akka hallitsee kasvua, elämää, terveyttä ja vuodentuloa sekä näyttäisi loitsuissa myös antavan apuaan tilusten suojeluun. Lisäksi Akka rinnastuu usein loitsijan omaan väkeen joko apua-antavana tahona tai yhtenä haltijoista, koska luonnon nostatuksen yhteydessä vedotaan yhtenään Maan neitiin ja näkijät pyytävät apua naispuolisilta haltijoilta, jotka saattavat olla myös Akan rinnakkaisnimityksiä. Usein on hankala päätellä, kumpaa tarkoitetaan.
Akka jumalattarena rinnastunee suomalais-ugrilaisten kansojen jumalattareen, jota nimitetään Kultaiseksi naiseksi ja Maan eukoksi eri kielillä. Suomessa vastaava nimitys lienee Kyllikki. Kultainen emo on legendoissa yleensä ensimmäinen nainen, jumalatar, joka on synnyttänyt elämän maan päälle ja joka vastaa hedelmällisyydestä, elämästä ja kasvusta. Suomenkielisissä runoissa lauletaan ”Suvetar, valio vaimo /Etelätär, hieno eukko” jne. kun pyydetään hyvää vuodentuloa ja kaunista, lämmintä ilmaa esimerkiksi karjan laitumellelaskussa.
Akan ja Ukon vuorovaikutus on välttämätöntä vuodenkierron jatkumiseksi. Yllämainittu runonpätkä Psalttarista puhuu ilmeisesti uskomuksista, jotka liittyvät viljan ja karjan kasvuun ja vuodentuloon (eli siis satoon). Useiden tulkintojen mukaan kyse on Hieros Gamos -yhteydestä eli käytännössä maan ja taivaan pyhästä avioliitosta, jossa miespuolinen taivaanjumala hedelmöittää maaemon. Elosalamoiden katsottiin ”hedelmöittävän pellon ja takaavan viljan kasvun”. On tulkinnanvaraista, onko Suomessa vietetty kylvöihin ja/tai sadonkorjuuseen liitettyjä eroottisia menoja, mutta sen verran tiedetään, että viljankorjuun päättymisen aikoihin nuoriso juhli valvonnan alaisina ”juminhäitä” ainakin Suomessa ja Virossa, maaten vieretysten ja etsien puolisoa. Juminhäissä ei kuitenkaan saanut mennä vieretystenmakaamista pidemmälle ainakaan virallisesti, mutta niissä koeteltiin tahtoa ja sitoumusta kesäaikaisen riiustelun päätteeksi ja usein oikeita häitä vietettiin mikkelinpäivän tai kekrin maissa, mikäli vahinkoraskaus oli tapahtunut tai puolisoehdokas oli muuten hyväksi havaittu.
Akalla saattaa olla yhteys tulen kanssa. Joissakin karjalaisissa loitsuissa on kysytty vastauksia valkealta: ”Nainen tuo tulesta nousi / Vanha akka vaskilakki”. Vaskinen väri viittaa kultaan tai kupariin, jolloin kyseessä voisi olla sama jumalatar kuin Kultainen nainen. Toisaalta usein Lempo ja sen lentäminen esiintyvät samoissa loitsuissa, ja Lempo lienee kokonaan toinen entiteetti, enemmänkin Tuonelan emäntään rinnastuva.
Pohjan tyttö, viljan neiti, Maan tytti, Manalan neiti
Suomalais-ugrilaisessa kansanperinteessä esiintyy taajaan maininta äitijumalattaresta, jolla on kolme tytärtä. Selkeimmin tätä perhettä on Suomen lähialueella tutkittu ja dokumentoitu saamelaiskansoilla: Máttaráhkká, Sárahkká, Juksáhkká ja Uksákká muodostavat neljän jumalattaren perheen. Vaikka myöhemmässä perinteessä jumalattarien vastuualueet liittyvät lähinnä kotiin/kotaan ja lapsensaantiin, esimerkiksi Juha Pentikäinen arvelee jumalatarten alunperin liittyneen vahvasti myös kuolemaan ja tuonpuoleiseen liittyviin uskomuksiin.
Ensinäkemältä ”kantasuomalaisesta” uskomusperinteestä näyttäisivät puuttuvan vastaavat jumalattaret kokonaan. Syvemmälle kurkistaessa kuitenkin huomaa nopeasti, että meiltäkin ne löytyvät – Kalevalastakin tuttuina. Esimerkiksi Pohjolan kilpakosinnan runossa esiintyvät Pohjolan emäntä Louhi ja hänen kolme tytärtään, joista nuorimmaista naitetaan. Pohjola sijoittuu kylmään pohjoiseen, oikeastaan suoraan Aliseen tai Tuonelaan rauta-aitoineen, susineen ja Tuonelan jokineen. Louhi on jopa Kalevalan kaunokirjallisessa versiossa mahtava velhotar, synkeiden asioiden hallitsija ja voi jopa sulkea Päivän (siis auringon!) vaskivuoreen kivisten lukkojen taakse.
Nämä kaksi jumalatarperhettä vastaavat toisaalta aivan päinvastaisista asioista – elämästä ja kuolemasta – mutta toisaalta on syytä muistaa, että syntymä, kuolema ja muut siirtymät ovat itse asiassa hyvin lähellä toisiaan. Portteja vartioivat jumalattaret vastaavat niin elävistä kuin kuolleistakin, ja siitä, että nämä pysyvät enimmän aikaa erossa toisistaan, kuten maailmanjärjestykseen kuuluukin. Louhen toimiin kuuluu Tuonen emännöinti – Tuonen eukkona, Manalan neitinä – ja hänen kolmella tyttärellään on lukuisia nimiä. Tuonen tyttäret nimetään Tuoneksi, Kalmaksi ja Surmaksi sen mukaan, millaisen kuoleman käyneistä he vastaavat: Tuoni luonnollisesti kuolleista, Kalma taudin viemistä ja Surma väkivaltaisesti kuolleista.
Louhen ulkomuodosta saa vihiä monesta runosta, jossa mainitaan Pohjolan sokea neiti. Ehkä sokeuteen liittyy enemmänkin symboliikkaa: kaikki syntyvät ja kuolevat samanlaisina ja nämä asiat yhdistävät kaikkea elävää, rikkauksiin ja ulkonäköön katsomatta. Pohjolan sokea neiti makaa tuuleen päin ja tulee pohjoistuulesta raskaaksi. Runosta riippuen syntyy joko kolme tytärtä, Tuuletar, Viimatar ja Pakkanen, tai yhdeksän poikaa, jotka edustavat eri tauteja. Yhdeksän pojan hännänhuipuksi syntyy pikkuinen tyttärenruipelo, jota runossa ei nimetä. Oma teoriani on pitkään ollut, että kyseessä olisi Kipu-tyttö, Tuonen neiti, joka jauhaa kivut ja tuskan kivenrakoon jauhinkivillään. Jonkun täytyy toimia maagisena vastapainona lukuisille taudeille, jotka ovat päässeet maailmaan ja Kipu-tyttö olisi tämä vastakohta.
On myös mahdollista, että sen sijaan, että Pohjolan sokea neiti olisi Louhi, kyseessä on yksi Louhen tyttäristä, mahdollisesti neljäs tytär (mikä olisi sinänsä loogista, koska suomalaisessa mytologiassa ja muissakin jumaltarustoissa on usein olemassa se ”piilotettu neljäs taho”, synkkä jumalatar). Näin ollen sekä kylmä ilma että taudit olisivat peräisin hänestä ja sukupolven kauempana mahtavasta Syntymän ja kuoleman emännästä. Toisaalta muissakin mytologioissa on päällekkäisyyksiä ja jumaluuksia, jotka ovat sekä itsensä että jälkeläisensä, tai yhtä aikaa sekä yksi että kolme että monta. Louhen mysteeri on vielä pitkälti avaamatta – eikä sitä pidä lähteä avaamaankaan, jos ei ole itse valmis.
Neitsyt Maaria emonen, pyhä piika pikkarainen
Kristillisen uskon vaikutus suomalaiseen kansanperinteeseen on ollut valtava. Ensimmäiset kristityt suomenkielisellä alueella ovat olleet luultavasti ortodokseja Novgorodista ja Karjalasta, sittemmin myös katolisia Baltiasta ja Skandinaviasta. Monet jumalrunot ovat menneet päällekkäin kristillisten legendojen kanssa niin, että alkuperäistä on vaikeaa erottaa uudemmasta aineksesta. Toisaalta mikään kulttuuri ei elä täydellisessä umpiossa ja Itämeren alue on etenkin rautakaudella ja keskiajalla ollut suhteellisen vilkas kaupankäyntialue ja toiminut sekä ”naapurikaupan” että kaukokaupan keskuksena.
Ehkä selkein esimerkki päällekkäisestä legenda-aineksesta on Neitsyt Maarian muuttaminen puolukkamättäälle raskautumaan ja saunaan synnyttämään. Tämä legenda on tuttu myös Iron, jumaltenäidin myytistä – Iro, neitsyt joka ei nauti edes oriin kyntämän pellon viljaa eikä koiraspuolista kalaa, tulee puolukasta raskaaksi ja synnyttää kolme poikaa, Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukahaisen. (Näistä kolmesta tulee väistämättä mieleen vastaavuuksia saamelaisten jumalattarien kanssa, etenkin, koska kummastakin kolmikosta nuorin kantaa jousta, mikä sinänsä lienee kai sivuseikka.) Maaria puolestaan synnyttää Ristin Kiesuksen eli Jeesus-lapsen. Kansantarustossa Väinämöisen ja Jeesuksen teot ovat suhteellisen samanlaisia; asema kansansankarina ja parantajana on molempien jakama. Samalla tavoin samassa rukouksessa voidaan vedota sekä Ukkoon että Jeesukseen, Väinämöiseen että Maariaan ilman, että lausuja kokisi siinä mitään kummallista. Synkretismiä harrastettiin jo varhaiskristillisellä kaudella Suomessa.
Sekä Iro että Maaria (jälkimmäinen tarkoituksella kansanomaisesti kirjoitettuna) ovat saaneet itselleen jumalansynnyttäjän aseman. Luultavasti, vaikka sitä on vaikeaa todentaa tai tutkia, osa Iron saamasta kunnioituksesta on siirtynyt suoraan Maarialle kristillistymisen aikana ja jälkeen, kuten varmasti myös Akan kultin perinteistä. Uskonpuhdistuksen ajalla läntisestä Suomesta pyrittiin kitkemään suuri osa katolista perinnettä pois, mutta jäänteitä siitä säilyi esimerkiksi Ritvalan Helkajuhlissa, muistona varhaisemmalta ajalta ja katolisten runojen muotoon puettuna. Ortodoksisella alueella Jumalansynnyttäjän ja pyhimysten kultit säilyttivät perinteisiä kansanomaisia kulttitapoja paljon pidempään ja osa niistä, tosin hiukan hämärtyneinä, on voimissaan vieläkin. Varsinkin nyt, uudelleenuskonnollistumisen aikana Venäjällä, hyvin varhaisilta ajoilta säilyneet ja muovautuneet perinnejuhlat nostavat päätään voimakkaasti. Tutkimalla ortodoksisia naispyhimysten ja Jumalansynnyttäjän juhlaperinteitä voitaisiin hyvinkin päästä jäljille myös Iron ja Akan kulteista.
Mielikki metsän emäntä, Vellamo veen emonen
Kaikkein tutuimmat suomalaiset jumalattaret lienevät Mielikki ja Vellamo, joiden nimistä tai asemasta ei ole ollut samanlaista epäselvyyttä kuin ylempänä mainittujen on. Molemmat edustavat luonnonpaikkoja, mutta ovat paljon merkittävämpiä kuin yksittäisten paikkojen haltijat ja luonnonhenget. Vellamo on veden emäntä, joka hallitsee aallokkoa ja rantoja miehensä Ahdin, syvänteiden herran puolisona. Vedellä on kyllä kolmaskin hallitsija: Väinämöinen, suvannon sulho, mutta Väinämöinen on yksi luojajumalista ja hallitsee muitakin asioita kuin vain vesistöjä. Väinämöisen vesi edustaa enemmän elementtiä, alkuainetta, kuin konkreettinen järvi, joki tai meri. Vellamon mahtiin kuuluu myös tuoda kalaa verkkoihin tai kätkeä vedenkarja pois kalastajan silmistä ja ulottuvilta, joten Vellamon ja Ahdin suosio on ollut tärkeä – puhumattakaan siitä, että tarpeeksi kova aallokko voi hukuttaa taitavankin merenkävijän.
Mielikki taas on metsän emäntä, Tapion puoliso, joka hallitsee metsän riistaeläimiä ja antaa metsänviljaa ja leppyy sienestäjälle ja marjastajalle. Hänen puolisonsa taas tuntuu enemmän vastaavan kesyttömästä korvesta, petoeläimistä ja luonnon villistä puolesta. Mielikki voi olla myös Kuurikki, ankara kurittaja mieltyvän emännän sijasta, jos metsänhaltijaa vastaan on rikottu ja Tapion väkeä loukattu. Mielikkiä onkin lepytelty loitsuin ja uhrein, koska metsämiehen, miksei myös marjastajamummon saalis riippuu metsänväen suosiosta.
Muinaissuomalaisen sielunmaiseman kolmas merkittävä osa on metsän ja veden lisäksi ollut pelto, josta riippui leivän saanti ja leivän asema oli niin tärkeä, että se oli yhtä kuin elämä. Siksi hämmentääkin, ettei selkeää ”pellon emäntää” runoista helpolla löydy. Pellolla on lukuisa määrä haltijoita, jokaiselle viljelykasville ja karjaeläimelle omansa, ja lisäksi kasvun haltija Pek(k)o tai Jumi (eikä ole varmaa, ovatko nämä sama vai eri jumaluus), jota juhlittiin syyspuolella, viljankorjuun loputtua ympäri Itämeren itärannikkoa. Karjan suojelijoista tärkein lienee kuitenkin ollut Akka, jonka voimia nostettiin karjan uloslaskupäivänä (tai vähän aiemmin, suviöinä), samaten pellon suojelijoista. Kesäpuoli on selkeästi kuulunut naisen väelle ja talvipuoli vastaavasti kenties miehen väelle, mitä vastaisi itse asiassa myös yleisempi pakanallinen jumalatarmytologia.
Naisen väki on selvästi liittynyt oleellisesti maahan ja luontoon, ja toisaalta esimerkiksi lemmennostossa ja oman väen nostossa loitsiessa on pyydetty avuksi oman haltijan lisäksi neitosta norosta, läävän akkaa, pellon neitiä, mannun eukkoa jne. haltijoita suojaamaan ja parantamaan. Maa on jo itsessään tietyllä tavalla naispuolinen, samalla lailla kuin taivas on miespuolinen. Se ei silti sulje pois sitä, etteikö kummallakin taholla olisi myös toisensukupuolisia sekä sukupuolettomiksikin katsottavia haltijoita.
Ilman impi, veen neito, kave luonnotar korea
”Suurempien” jumalatarten lisäksi runoissa esiintyy lukuisia ”vähäisempiä” naishahmoja. Nämä eivät niinkään ole heikompia kuin että jumalattarilla on mytologiassa keskenään erilaiset vastuualueet, toisten isompia, toisten pienempiä. Luonnottaret mainitaan lukemattomissa jumalrunoissa joko nimettyjen jumalatarten toisintoniminä parisäkeissä tai itsenäisinä toimijoina esimerkiksi loitsuissa. Joillakin luonnottarilla on selkeät ja rajatut tehtävät, toisilla taas enemmän erilaisia toimintoja.
Luonnottaret ovat yleensä luonnonvoimia personifioituina eli henkilöllisyyden saaneina. Luonnottarille on osoitettu loitsuja ja rukouksia, mahdollisesti, koska vähäisemmät jumaluudet ja haltijat on koettu läheisempinä ja helposti saavutettavampina kuin mahtavat luojajumalat ja luonnonvoimien hallitsijat. Sama ilmiö koskee esimerkiksi sekä ortodoksisen että katolisen kristinuskon pyhimyksiä.
Kolme tärkeää luonnotarta ovat taivaankappaleiden neidot Päivätär, Kuutar ja Otavatar, jotka paitsi tuovat valoa, myös punovat hopeisia ja kultaisia lankoja, jotka voivat opastaa eksyneet kotiinsa tai suojella ja piilottaa ihmisiä ja omaisuutta. Tässä on jonkinlainen yhtymäkohta eurooppalaisten mytologioiden Kohtalottariin, kuten Pohjan neidoillakin on. Mahdollisesti nämä kolme luonnotarta ovat toisenlainen ilmentymä Louhen tyttäristä (Louhihan piilotti taivaanvalot), mutta yhteys ei ole selkeä tai vahva enää nykypäivän kirjatietoon pohjattuna. Tällöin Louhi vartioisi metafyysisesti myös päivänkoiton ja iltaruskon portteja, kuten monessa muussakin mytologiassa portinvartijajumaluus tekee.
Myös ilmansuunnilla on omat luonnottarensa. Etelätär ei tässä tapauksessa edustane ensisijaisesti Akka-jumalatarta, vaan ilmansuuntaa ja siihen liittyviä asioita, kuten lämpöä, valoa ja kaikkea hedelmällistä. Pohjatar puolestaan liittyy pimeään, talveen ja kuolemaan, Idätär auringonnousuun, tuuleen ja metsiin, Lännetär taas veteen, mereen, auringonlaskuun ja niin poispäin. Jokainen ilmansuunnista vastannee myös yhtä neljästä pääelementistä, kuten monessa muussakin mytologiassa. Näihin liittyy paljon maagisia ominaisuuksia, joita tietäjät ovat saattaneet tuntea ja käyttää hyödykseen. Tunnetuimpia yksinkertaisia maagisia piirteitä ilmansuunnilla lienevät oviaukon sijoittaminen itään ja pohjoisen pitäminen pyhänä tai ainakin kunnioitettuna, pelättynä ilmansuuntana. Näillä on tietysti ollut myös käytännölliset syyt, mutta jopa monet Siperian kansat sijoittavat edelleen vaeltaessaan telttansa tiettyjä ilmansuuntia päin – oviaukko itään.
Tapion tyttäret ovat joukko hyvin tunnettuja ja rukoiltuja luonnottaria, joilta entisaikojen metsästäjät, paimenet, marjastajat ja muut luonnossa liikkujat ovat pyytäneet apua ja suojelusta. Tapiolla on loitsuista päätellen lukemattomia lapsia, joista mainittakoon esimerkiksi Annikki (joka esiintyy myös Ilmarisen sisarena runoissa), Tuulikki, Terhikki ja Tellervo. Tapiolan neidit ovat hienovaraisempia luonnonvoimien ilmentymiä, jotka nostattavat sumua, tuulenpuuskia, tihkusadetta, eksyttävät ja löytävät karjaa ja ihmisiä, johdattavat kulkijan marja-apajille, paimentavat metsänkarjaa eli riistaa metsästäjän eteen – tai piiloon ja toimittavat muita luonnon pikkuaskareita. Tapiolla on myös poikia, kuten Nyyrikki, joka paimentaa isompaa riistaa ja saattaa merkata pilkat kulkureitille eksyneen niin pyytäessä. Metsolan väki ei siis koostu pelkistä naisista.
Viimeisenä vähäisemmistä jumalattarista mainitsen emuut, jotka ovat eläinlajien mytologisia haltijoita, kantaemoja. Emuut eivät ole yksiselitteisesti naispuolisia, vaan voivat esiintyä myös kantaisinä emojen sijaan. Emuut ovat kuitenkin enemmän jo haltijoita kuin jumalia, vaikka emuitakin rukoillaan lähettämään omiaan metsästäjän saaliiksi ja niille uhrataan osa annista ikään kuin palautuksena omiensa luo. Emuita ovat esimerkiksi Käreitär, kettujen emuu, Hittavainen, jänisten emuu sekä harvemmin mainittu Kati, puiden emuu, jota myös metsän jumalattareksi on jossain kutsuttu. Emuita on eläinten lisäksi myös muilla elävillä olennoilla kuten viljelyskasveilla – Rongoteus ja muut voitaisiin siis laskea myös tähän kastiin – että joillakin elottomilla asioilla, kuten kivillä ja paiseilla (josta päästään jälleen Yhdeksän taudin syntyyn).
Tänne kyntö, tänne kylvö, tänne kasvu kaikenlainen
Tämä artikkeli ei missään nimessä ole kaikenkattava tai edes tarkka. Sen tarkoituksena on enemmänkin auttaa asiaan perehtyviä etsimään itse enemmän tietoa ja toisaalta kartoittaa paremmin tähän asti aika tutkimatonta maastoa jäsentämällä olemassa olevaa tietoa sekä etsimällä tietoa vasta hiljattain uudelleenpainetuista teoksista. Toivon, että syvemminkin suomalaiseen mytologiaan perehtynyt lukija saa artikkelista vähän uutta tietoa ja paljon uusia näkökulmia, vaikka olisikin eri mieltä monista seikoista. Olen pyrkinyt selvästi esittämään, missä kohtaa kirjatieto päättyy ja intuitiivinen tulkinta alkaa, mutta se ei aina käy ulkopuoliselle lukijalle helposti ilmi. Epäselvissä kohdissa voi aina olettaa kyseessä olevan tulkinnan, ei faktan. Krohnin ja Lönnrotin teokset toimivat aitoina lähdekirjoina, Heikkilän taas inspiraation lähteenä ja niitä kannattaa lukea kuten muitakin mytologiaa syväluotaavia opuksia eli tulkinnanvaraisesti. Juha Pentikäiseltä olen maininnut vain yhden kirjan, mutta se on hyvä lähtökohta saamelaiseen mytologiaan tutustumiselle ja yhtäläisyyksien suomalaiseen tarustoon etsimiselle.
Kirjoittanut:
Kati L. eli Viimatar
Luettavaksi:
Suomalaisten runojen uskonto, Kaarle Krohn, 1915
Suomen kansan muinaisia loitsurunoja, Elias Lönnrot, 1880.
Aurinkolaiva: Lemminkäisen myytit ja Ritvalan kultti. Timo Heikkilä
Kalevalan metafysiikka ja fysiikka. Timo Heikkilä
Saamelaiset: Pohjoisen kansan mytologia. Juha Pentikäinen