Muinaissuomalainen sielukäsitys
Suomalaisugrilaiset kansat jakoivat käsityksen siitä, että ihmisellä oli fyysisen ruumiin lisäksi kaksi erillistä sielua, ns. ruumissielu eli ”löyly” ja vapaasielu eli ”itse”. Ruumissielun uskottiin olevan erottamattomasti yhteydessä ihmisen fyysiseen ruumiiseen; se tulee ihmiseen ensimmäisen hengenvedon myötä, ja ihmisen kuoltua se katoaa.
On kiinnostavaa, että ruumissielua tarkoittava sana ”löyly” löytyy monista suomalais-ugrilaisista kielistä. Viron kielen ”leil” tarkoittaa henkeä ja elämää, unkarin ”lelek” henkeä ja sielua, ja komin ”lol” sielua ja elämää. Saamen kielen ”liewl´la” tarkoittaa höyryä, hengitystä, henkeä ja sielua. Näistä ”löyly”-sanan merkitysten ryhmistä näkee, että muissakin lähikielissä ruumisielu yhdistetään nimenomaan hengitykseen, ja on siten sidoksissa fyysiseen ruumiiseen.
Hieman metafyysisempi käsite on sitten vapaasielu eli ”itse”. Se vastaa jossain määrin sitä mitä nykyajattelussa voitaisiin nimittää ”minuudeksi” tai ”persoonaksi”. Ihmisen persoona onkin sidoksissa ”itseen” monella tavalla, esim. sosiaalisissa yhteyksissä. Ajateltiin, että ”itse” siirtyi lapseen silloin kun lapsi hyväksyttiin perheen jäseneksi. Se tapahtui useimmiten nimenannon yhteydessä. Persoona, yksilöllisyys, sosiaaliset siteet ja oikeudet sekä vapaasielu liittyvät siis tiukasti toisiinsa. Esim. saamelaiset ajattelivat, että nimen saanut lapsi sai oikeuden omistaa poroja ja oman poromerkin. Persoona ja yksilöllisyys eivät silti tarkoittaneet muinaissuomalaisille samaa kuin meille nykyisin. Lapsi nimettiin yleensä jonkun esi-isän mukaan, ja uskottiin että kyseisen esi-isän ”itse” siirtyi silloin lapseen. Uudelleensyntymän ajatus osoittaa siis, että ennen kristinuskon maailmankuvan omaksumista suomalaisillakin oli syklinen maailmankuva.
Ruumissielu ja ”itse” eroavat toisistaan siten, että ruumissielu oli sidottu ruumiiseen. Jos se jätti ruumiin, ihminen kuoli. Vapaa sielu sen sijaan saattoi irtautua ruumiista ja palata siihen takaisin. Näin uskottiin tapahtuvan esim. silloin kun ihminen nukkui. Nukkuvaa ei saanut siksi herättää kovin äkkinäisesti. Piti varoa, että vapaa sielu ehtisi palata ruumiiseen. Sama koski myös eläimiä; nukkuva karhu oli herätettävä ennen sen tappamista, muuten pelättiin että karhun sielu jäisi lähistölle vaanimaan ja saattaisi hyökätä metsämiesten kimppuun.
Jos ”itse” irtautui tavallisen ihmisen ruumiista muuten kuin unimaailmaan, kyseessä oli ns. sielunmenetystila jota pidettiin vakavana sairautena. Shamaani sen sijaan hallitsi ruumiista poistumisen. Juuri shamaanin ”itse” oli se, joka teki matkoja yliseen tai aliseen maailmaan.
Muinaissuomalainen käsitys kuolemasta
Uskottiin, että jokaisella ihmisellä oli ennalta määrätty kuolinpäivänsä. Jos ihminen kuoli ennen määräpäiväänsä esim. murhan tai itsemurhan uhrina, ”itse” ei silti vielä kadonnut vaan jäi vaeltelemaan maan päälle odottamaan oikeaa kuolinpäiväänsä. ”Itsemurha” on sanana siksi hieman harhaanjohtava, sillä muinaisuomalaisen ajattelun mukaan ”itseä” ei voinut tappaa.
Ennaltamäärätyn kuolinpäivän koittaessa ”itse” menee kuolleiden valtakuntaan. Siellä se pysyy niin kauan kun joku suvun lapsista saa nimen vainajan mukaan. Jos niin ei käy, vapaasielu säilyy kuolleiden valtakunnassa kuitenkin niin kauan kuin se muistetaan yksilönä. Sitten kun maan päällä ei kukaan enää muistanut vainajaa nimeltä, sielusta tuli osa ”väkeä”, joka oli unohdettua, kasvotonta kuolleiden massaa. Heidän mukaansa ei enää siis nimetty lapsia, joten he eivät enää voineet syntyä uudelleen. Muinaisuomalaisille jälleensyntymä oli siis mitä ilmeisemmin tavoiteltu asia. Hantien sanonta ”vain kunnolliset lähteneet syntyvät uudelleen” kuvaa mielestäni tätä ajattelua. Sanonta on tietysti looginen, koska lapset nimettiin kuolleen esivanhemman mukaan. Totta kai silloin valittiin esi-isä, joka oli eläessään kunnollinen, jotta voitiin toivoa hänen vapaasielunsa siirtyvän lapseen. Esi-isän sielu ei kuitenkaan aina viihtynyt uudessa ruumiissaan. Näin ajateltiin käyneen jos lapsi oli esim. itkuinen. Vaivasta päästiin nimeämällä lapsi uudestaan.
Jälleensyntyminen yhdistettiin toisinaan myös luurankoon: esim. lappalaisilla sen piti olla ehjä, jotta jumalat voivat liittää sen ympärille uudet lihat ja ihminen voi syntyä uudelleen. Oikea hautaus tuli siten tärkeäksi. Myös karhu tuli haudata oikein, jotta se voisi syntyä uudelleen. On kiinnostavaa nähdä miten ihmisen kuolemaan liittyvissä riiteissä kristilliset tavat ja pakanalliset perinteet elivät rinta rinnan, erityisesti Lapissa. Hautaushan on kristinuskon myötä Suomeen tullut tapa.
Käsitys kuolleiden valtakunnasta on vaihtunut suomalais-ugrilaisten kansojen uskonnossa kulttuuristen muutosten mukana. Liikkuvassa, metsästyksellä elävässä shamaanikulttuurissa oli vallalla käsitys ns. etävainajalasta, joka sijaitsi myyttisessä Pohjolassa Tuonelan joen takana. Shamaani saattoi tehdä sinne matkoja. Kun liikkuva yhteisö muuttui paikallaan pysyväksi agraariyhteisöksi ja tietäjälaitos korvasi shamaanit, käsitys tuonpuoleisestakin muuttui.
Agraariyhteisössä perhe pysyi koossa kuolemankin jälkeen, kun vainajien uskottiin menevän ns. lähivainajalaan, eli jäävän lähipiiriin osaksi yhteisöä.
Kirjoittanut:
Kaisa
Lähteet:
Kyyrö-Harju, Pia ja Risto Pulkkinen: ”Finno-Ugric Folk Religion in Uralic Context” luennot kevät 2002
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset, pohjoisen kansan mytologia. 1995.
Siikala, Anna-Leena: Suomalainen shamanismi. 1992.
Artikkeli on julkaistu Seita-lehdessä keväällä 2002.
