Talvennapa
Kustaa Vilkunan kirjassa Vuotuinen ajantieto kerrotaan talvennavasta eli sydäntalvesta, tarkemmin sanottuna kyseessä on ns. vanhan keskitalven päivä. Kansanomainen nimitys, ”selkäviikot”, loppiaista seuraavasta ajasta osoittaa, että kansa on kuvitellut keskitalven muodostavan vuoden eräänlaisen korkeimman kohdan, kaaren harjan, joka tiettynä aikana katkeaa.
Kansan kielellä talvenselkä tarkoittaa myös tähtitaivaan linnunrataa ja se käsitetään nimensä mukaisesti. Se esittää talvenkulkua: alkupää auringonnousun puolella syystalvea, korkein kohta eli taite sydäntalvea ja alas kaartuva osa kevätpuolta.
Käytännössä talvennapaa on vietetty eri aikaan eri paikoissa. Runsaan kuukauden pituinen liikkumatila johtuu siitä, että vanha kansa pyrki sijoittamaan talvenselän katkeamispäivän vuoden kylmimpään aikaan, jolloin tukipisteinä olivat niille paikkeille sattuneet kirkolliset merkkipäivät. Mitä pohjoisemmaksi mennään sitä varhaisemmin on talvennapa, mitä etelämmäksi tullaan sitä myöhemmin sivuutetaan kylmimmät päivät.
Härkäviikot
Länsi-Suomessa yleisesti tunnettuja sanontatapoja ovat seuraavat: ”Loppiaisesta alkavat selkäviikot ja reikäleivät” tai ”härkäviikot ja läpileivät”. Tällöin alkaa moniviikkoinen juhlaton kausi ennen laskiaista ja Marian päivää. Herkkuruokainen joulun aika ja loikominen lämpimässä pirtissä ovat takana. Alkaa arki.
Ensimmäinen härkäviikkojen aikainen merkkipäivä on 19.1. Pyhän Henrikin, Suomen suojelupyhimyksen muistopäivä. Karhu kääntää silloin kylkeään ja sanoo ”Yö puolessa, nälkä suolessa”, minkä jälkeen se nukahtaa uudelleen. Heikki katkaisee myös talvenselän. ”Heikki heinänen kurikka, joka taittaa talvenselän” sanottiin Kittilässä.
Heikki kävi myös heinäladossa ja vilja-aitoissa. Eläinten rehuista piti olla vielä puolet jäljellä tai muutoin ”Erkki lehmät tappaa” (18.5). Ihmisen viljasta saa olla kulunut vain kolmannes. Sään suhteen Heikin päivä oli Paavalin pari. ”Kun on helppo Henrikki, niin paukkuu Paavalina”. Heikin päivä muuttaa sään: pahat ilmat hyviksi, hyvät huonoiksi.
Paavali ja sydäntalvi
Toinen tärkeä keskitalven merkkipivä on 15.1. apostoli Paavalin kääntymyksen muistopäivä. Siihen liittyvät melkein samat enteet ja uskomukset kuin Heikkiin. Molemmat ovat todennäköisesti alkuaan kuuluneet vanhaan keskitalven päivään eli talvennapaan.
Paavaliin liittyy enemmän sydäntalven mainetta. ”Paavali puoli talvea, kynttilä kevättä” on yleinen sananparsi. Itä-Suomessa sanotaan, että ”Paavali on talvennapa”. Vieläpä Paavalin ja kynttilän päivän välistä viikkoa sanotaan talvennavaksi (Kirvu) ja sen viikon keskiviikkoa puolitalven keskiviikoksi (Halikko).
Paavaliin kuuluvat pahat säät. Uskotaan että siihen mennessä on tullut vasta puolet lumesta alas taivaasta. ”Pavalin pahat pyryt, kynttilän kylmät säät” sanotaan. Paavalin sää on vuodentulon enne: ”Jos ei Paaval pauku, ei ole hehko heinäpouta”. Edelleen Kynttilän päivänä 2.2. on sanottu ”Kynttilänä talvenselkä katkeaa”. Hämeessä Vanajalla katkeamispäivä on viety Sipiin eli Pyhän Sigfridin päivään saakka, joka on 15.2.
Mikään näistä päivistä ei ole alkuperäinen. A.Hirsjärvi on vakuuttavasti osoittanut, että 13. tai 14. päivä tammikuuta on ollut keskitalvenpäivä, jolloin ”talvenselkä katkesi”. 7. päivä on merkitty useimpiin vuosiluvuilla merkittyihin kalenterisauvoihin jo ennnen Nuutin päivän siirtoa mainitulle päivälle 1708.
Nuutti ja Tapani
Tätä ennen ja myöhemminkin kansa vietti Nuutin päivää loppiaista seuraavana päivänä 7.1. kuten vieläkin vietetään Tanskassa, Islannissa ja Saksassa. Nuutti on todennäköisesti siirtynyt jälkimmäiseen joulurauhan loppumispäivään kirkollisesta vaikutuksesta. Joulurauha ja joulukemut ovat loppuneet Nuutin päivään, olipa se 7. tai 13. päivänä tammikuuta. Tosin joulukemut ovat saattaneet päättyä yhteiskuntaluokittain, eli varakkaat ovat voineet juhlia viikkoa kauemmin kuin talonpojat ja köyhä kansa.
On mahdollista, että joulurauhan loppumiseen liittyvät knuuttipukkien kiertueet ovat vanhempia kuin esim. Tapanin päivään ja muihin välipäiviin liittyvät kiertueet, olihan vaarallinen ”pyhä aika” loppunut uudenkuun synnyttyä ja siten voitiin vapaan iloisesti remuten kiertää talosta taloon. Ns. ”pyhä kuukausi” oli pakanuuden aikana vuoden pimein kuukausi, jolloin päivä oli lyhyin. Silloin kaikki ulkona liikkuminen oli vaarallista ja näin oli etenkin johtomiesten ja päälliköiden kohdalla.
Suomen kansa on viettänyt Nuutin päivää yleensä loppiasta seuraavana päivänä, mihin viittaa kansanomainen loppiainen eli joulupyhien loppumispäivä. Nuutin päivän sisältöön kuuluu tavallisten arkitöiden aloittaminen. Tähän liittyy sanaparsi: ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti poijes viepi”. Knuutin kiertuetapa on elänyt voimakkaana aina 1930-luvulle saakka erityisesti Etelä-ja Lounais-Hämeessä sekä Varsinais-Suomessa. Kiertue saattoi lähteä liikkeelle jo loppiaisiltana, mutta yleensä vasta Nuutin päivänä, ja se voitiin uusia seuraavina iltoina.
Joukon ytimen muodosti 3-5 hassusti pukeutunutta nuorta miestä tai naista. Miehet saattoivat pukeutua naiseksi, naiset mieheksi. Varsinaista nuuttia kutsuttiin nuuttiparooniksi tai-akaksi, myös nuuttipukiksi. Tarkoituksena oli saada joulukauden viimeinen olutkestitys, juoda tynnyrit tyhjiin koko kylästä. Joukko kasvoi talosta taloon edettäessä. Jos seurua sai olutta kiitettiin siitä kauniisti laululla, mihin talonväki vastasi ns. ”Nuutin laululla”. Jos ei tarjoilua saatu, esitettiin karkeasanainen haukkumalaulu, jossa mm. saatettiin uhata ettei ensi kesänä tulla
kyseisen talon elotalkoisiin.
Olutta ja muita tarjoiluja ei aina nautittu paikalla vaan ne koottiin rekeen ja koko saalis vietiin lopuksi kylän suurimpaan tupaan, jossa pidettiin joulukauden viimeiset leikit ja tanssit. Siellä olut ja muu ruoka tasan nautittiin.
Kirjoittanut:
Spiria
Artikkeli pohjautuu Lehdon kahvilatapaamisen (13.1.2002) luentoon
ja on julkaistu Seita-lehdessä 2002.